Se kuumottava eka kerta: DT-Niko laskettelurinteessä
Kirjoitettu: 13.4.2017 15:55
Ummikko rinteessä
Kyllä tämän ikäisenä se eka kerta on yleensä jo takana. Täytin nimittäin juuri 25 vuotta, enkä näiden vuosien aikana ollut kertaakaan käynyt rinteessä! 
Voi siis kuvitella, että myös kynnys lähteä rinteeseen kasvaa vuosien myötä. Rinteet on kovin isoja, lapsuuden muistot perinteisillä suksilla mäkeä laskiessa eivät ole ruusuisia… Monta kertaa olen ajatellut, että kyllä minä vielä joskus menen rinteeseen. Ja niin se sitten eräänä maaliskuun tiistaina Kasurilassa tapahtuikin.
Tämä on äärirealistinen kuvaus tapahtuneesta. Joudun tiivistämään rajoitetun blogimuodon takia tämän tarinan pituutta. Tästähän voisi tuottaa myös 300 sivun syväanalyysin, mutta mennään lukijoita säästäen hieman kevyemmällä linjalla.
Osa 1: Epätoivo
”Ei helvetti tuo rinne näyttää jyrkältä”, ajattelin, kun nousin autosta ja katsoin ylhäälle kohoavaa rinnettä. Mutta en jänistä, eli siispä vuokraamoon hakemaan monot ja sukset. Vuokraamossa sukset säädettiin nopeasti omaan kroppaani sopivaksi. Tunsin olevani RoboCop kävellessäni monot jalassa. Hissilipun myyntipisteessä puhutaan helpoista rinteistä, jotka todellakin tulisivat tarpeeseen. Pian nousinkin hissillä sujuvasti rinnettä ja kohta löysinkin itseni kapeahkolta metsäreitiltä, tässä samalla opetellen perusteita. (Kävin harjoitukseksi ainoastaan lastenmäessä tekemässä yhden laskun, jotta tajusin mitä oli auraaminen/jarruttaminen). ”Kyllähän tää tästä lähtee”, ajattelin ensimmäisen mäen jälkeen. Seuraavassa mäessä ja tätä seuranneessa mutkassa olin jo nurin. Hiki puskee vaatetuksen läpi. Ylöspääseminen on vaivalloista, tämäkö on hauskaa? Pääsen alas pitkän taistelun jälkeen. Mitäköhän tästä tulee?
Ihanan aurinkoista ja leppoisaa… Vai onko?
Osa 2: Dark Knight Rises
Nousen hissillä uudelleen ylös ja tutkin karttaa, josta löydänkin helpomman Turistirinteen. Nimi kuulostaa juuri sopivalta. Elämä alkaa vähän hymyillä. Kaaduin vielä kerran, koska en osaa näköjään vielä kääntyä, mutta alan saada jo tuntumaa suksiin. Tämä oli käännekohta! Lasku laskulta aloin saada otetta laskemisesta. Vauhti kasvoi ja luotto omaan tekemiseen lisääntyi. Ei ollut enää niinkään väliä mikä rinne tuli valittua, vaan pysyin jopa pystyssä. Laskin kokonaisuudessaan kolme tuntia ja voin todeta, että viimeinen laskuni näytti varmasti ”hieman” erilaiselta kuin ensimmäiseni. Laskeminen ei ollut enää jatkuvaa aurausasentoa, vaan tunsin olevani Kalle Palander. Jos siis Kalle Palander olisi joutunut laskemaan intin murtomaasuksilla ja vain yhdellä sellaisella, mutta kuitenkin.
The dark side of Kasurila
Osa 3: Epilogi
Sain sukset lopulta haltuun
Laskemisesta jäi hyvä fiilis. Olin tehnyt jotain mitä olin meinannut tehdä jo pitkään ja voisin mennä toistekin. Hommasta saa kyllä otteen, vaikka ei olisi koskaan ennen laskenut, joten sitä ei jälkeenpäin ajateltuna kannata pelätä. Kaatumisestakaan harvoin seuraa pysyviä vammoja… Jos olet siis samassa jamassa kuin minä olin, ota rohkeasti askel kohti rinnettä. Ota mieluusti mukaan joku, joka on laskenut joskus. Tässäkään ei tarvitse mitään pro-seuraa, itselläkin seurassa olleet olivat laskeneet viimeksi 10 vuotta sitten, joten seurasta saa enemmänkin henkistä tukea ja laskeminen on seurassa hauskempaa.
Sen verran on säät vaihdelleet lähiaikoina, että ties vaikka olis rinnekelejä vielä!
-Niko