Entä jos kehosi kertoo kaipaavansa sohvaa ja berlaria?

Terveestä ja hyvästä elämästä puhuttaessa korostetaan usein itsensä ja omien tunteidensa kuuntelemista. Self-help -kirjallisuudessa kehoa pidetään suorastaan pyhänä temppelinä, joka osaa kertoa tarpeensa sille, joka sitä pysähtyy kuuntelemaan. Omaan kehoon ja mieleen onkin hyvä osata suhtautua lempeästi ja hyväksyvästi, mutta entä jos oma sisäinen ääni vaatiikin vain sohvaa ja berliininmunkkia? Välillä nekin ovat varmasti paikallaan, mutta entä jos se ”Nyt tekisi liikunta ja vihersmoothie poikaa!” –fiilis tulee oikeasti tosi harvoin? Tai entä jos sisällä velloo riittämättömyyden ja huonouden tunteita, kuuluuko niitäkin kuunnella kritiikittä? 

Onko sisäinen äänesi luotettava?

Pesunkestävänä luonnontieteilijänä olen tottunut suhtautumaan pelkkiin subjektiivisiin tuntemuksiin kriittisesti. Oma ”sisäinen ääni” ja tunteet voivat olla hyvinkin epäluotettavia, mistä hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa huijarisyndrooma. Monelle lienee tuttu myös se klassinen epämääräisten oireiden googlaamisesta seuraava ”mulla on nyt ihan varmasti syöpä” – paniikki. Mieli tekee kaikille välillä tepposia, ja se voi näkyä myös fyysisinä tuntemuksina. Niinpä itsensä kuuntelemisen ja analysoinnin lisäksi on hyvä osata ottaa välillä myös järki käteen ja olla objektiivinen.

 Putkiaivovaihde päälle ja liikkumaan!

Tämä kaikki pätee myös liikuntaan. Kroppaansa on hyvä kuunnella, ettei loukkaa tai aja itseään loppuun, mutta kannattaa olla tarkkana, ettei sorru myöskään tekosyiden etsimiseen. Jos minä jäisin aina kuuntelemaan tunteitani ja kyselemään itseltäni, haluanko oikeasti tänään treenata, tai haluanko syödä illalla pitsaa vai kasvissosekeittoa, valitsisin varmaan vähintään joka toinen kerta sen epäterveellisemmän vaihtoehdon! Jos oikein kuulostelen, alkaa kropasta helposti löytyä myös jos minkälaista epämääräistä kolotusta, ja pääkin alkaa tuntua siltä, että sitä saattaa vaikka ruveta kohta särkemään... Silloin on parasta pistää putkiaivovaihde päälle ja lopettaa turha miettiminen.

Aina ei voi olla flow

Etenkään aloittelijan ei kannata sortua siihen ansaan, että aina liikkumaan lähitessä pitäisi olla huippufiilis! Tutkimusten mukaan aloittelevat liikkujat eivät edes saa itse liikuntasuorituksesta vastaavaa endorfiiniryöppyä kuin kokeneemmat liikkujat. Jossain vaiheessa pitää siis vain puurtaa ns. väkisin.

Vaikka olen liikkunut suhteellisen aktiivisesti jo useamman vuoden, minun tunteellinen ja intuitiivinen puoleni on täysi hedonisti, jolle ei kannata antaa liikaa valtaa 😀 Itse liikuntasuorituksesta nauttiminen on mahtava tunne, silloin kun siitä sattuu saamaan kiinni.

Kuva: http://theawkwardyeti.com/

Minä pääsen flow –fiilikseen helpoiten tanssiessa ja vaeltaessa, mutta perinteisillä jumppatunneilla hyvä olo tulee yleensä vasta jälkeen päin. Järki tietää, että vaikka nyt ei ole kivaa, jälkeen päin on hyvä olo. Koska valehtelisin jos väittäisin, että mulla on HIIT -tunnin puolivälissä kivaa 😉  

 Ihmiset ovat tässä kuitenkin erilaisia, ja villien huhujen mukaan jotkut pysyvät ”ruodussa” ihan puhtaasti omia mielihalujaan noudattamalla. Joidenkin ihmisten sisäinen ääni ilmeisesti on useinkin sitä mieltä, että nyt olisi vihersmoothie poikaa…

Elätkö sinä elämääsi enemmän järjen vai tunteen varassa, vai ovatko ne suloisesti balanssissa? 

 -DT-Sanna